Pari kertaa vuodessa haluan kokeilla, vieläkö kehoni ja kuntoni ovat ennallaan. Joillekin tähän tarkoitukseen sopii esimerkiksi cooperin testi, mutta koska itse mieluummin juoksen pitkään kuin nopeasti, olen pitänyt ”testijuoksunani” 100 kilometrin mittaista maastojuoksutapahtumaa. Ja jos matkalla pitää vähän käyttää kehon lisäksi päätäkin, eli suunnistaa, vielä parempi kokonaiskuva tilanteestani muodostuu.
Siispä olen ilmoittautunut johonkin pienehköön ja sympaattiseen ultrajuoksutapahtumaan, jossa ei tarvitse jonotella, juosta letkassa eikä kuunnella järjestäjien valitsemaa ”fiilismusiikkia”, vaan saa itsekseen nauttia luonnon rauhassa mahdollisimman pitkään. Toki myös ohimennen moikata tuttuja, jos semmoisia sattuu vastaan tulemaan.
Viime vuosina tämä syksyinen tapahtumani on ollut Maastomahdin järjestämä Halloween hike Keski-Suomessa. Joka vuosi ollaan eri maastoissa, joten mielenkiinto säilyy. Reitit on huolella suunniteltu ja mietitty ja lähtö on vapaasti porrastettu niin, että matkaan saa viikonlopun aikana lähteä silloin kuin itselle sopii, kunhan on määräajassa maalissa. Reittiä ei ole merkitty maastoon, mutta karttaa ja gps-jälkeä on tarjolla. Ainoa miinuspuoli on, että rastit pitää ”leimata” kännykällä, joten ärsyttävää veivaamista puhelimen kanssa ei voi välttää.
Tänä vuonna oltiin Pieksämäen Vedenjakajareitistöllä. Lähdin matkaan aamuhämärissä vähän ennen seitsemää. Juoksuliivissä oli pakollisten varusteiden lisäksi litran verran juotavaa. Ensimmäisen 27 kilometrin lenkin jälkeen tultiin takaisin lähtöpaikalle ja auton takakontista sai täydennettyä juoma- ja muonavarastoja. Aikaa oli kulunut vähän reilu 3 tuntia, vettä puoli litraa ja muonaa yhden smoothien verran. Aika vähän.
Juoksu kulki ja suunnistus sujui tasaista vauhtia. Seuraava taukopaikka oli noin 40 kilometrin kohdalla. Siellä täytin juomapussiin taas puolisen litraa vettä ja nautin kuuman mehun ja sämpylän. Liikkeellelähdön jälkeen jalat tuntuivat pökkelöityneen ja lonkkia pakotti. Lonkankoukistajia olisi pitänyt venytellä huolellisemmin, nyt juoksuasento painui hieman istuvaksi ja juoksuun oli vaikea saada rentoa askellusta. Jatkoin päättäväisesti eteenpäin.
Noin puolimatkassa minut sai kiinni pyörällä liikkuva kaverini. Harmiteltiin, kun ei ollut tarakkaa. Rantaraitilta siirryttiin erittäin tekniselle, kivikkoiselle ja mutaiselle metsäpolulle, jossa pyöräilijä jäi taluttelemaan ja nostelemaan pyörää puunrunkojen yli. Menin menojani. Maasto jatkui soisena ja arvatenkin pyöräilyn kannalta lähes yhtä haastavana. Kaveri sai minut uudestaan kiinni vasta muutaman kilometrin päästä. Sovimme yhteisestä kahvitauosta ABC:llä parin kilometrin päässä. Kun pääsin sinne, ei kaveria näkynyt. Tuli parin minuutin päästä ja kertoi hakeneensa vahingossa bonusrastin…
Aikaa oli kulunut 8 tuntia ja matkaa noin 60 km. Tauosta virkistyneenä hölkkäsin eteenpäin parit seuraavat rastit. Ilta alkoi hämärtyä ja jossain vaiheessa oli kaivettava taas otsalamppu esiin. Alkoi olla koko ajan nälkä eikä enää tarvinut muistutella itseään syömään. Fasupaloja ja pähkinä-rusinasekoitusta kului. Suunnistus sujui yllättävän hyvin, vaikka pimeässä piti olla tarkkana. Onneksi pyöräilijöiden jälkiä oli helppo seurailla märähkoillä poluilla.
10 kilometriä ennen maalia matka kulki vielä Pieksämäen keskustan läpi. Mukavaa vaihtelua mutaisille metsäpoluille. Täydensin vettä juomapussiin majapaikastani, jonka nurkalta reitti kulki. Neljässä tunnissa olin juonut noin litran verran. Edelleen aika vähän. Enää muutama rasti laitakaupungin pöpeliköissä ja tuskallinen kilometrin pätkä liukkaita ja kapeita pitkospuita viimeiselle rastille. Ja parin mutkan kautta maaliin, edelleen viimeisilläkin kilometreille jonkinlaista hölkäntapaista liikehdintää esittäen. Ohi ajaneet pyöräilijät hämmästelivät ja tsemppailivat. Maalirastia piti hetki etsiskellä, mutta lopulta sain sen leimattua ajassa 13h 47min. Kelpo aika ja kisan voitto.
Kisan jälkeen olen pari päivää lähinnä syönyt ja juonut ja vetristellyt jalkoja. Lonkat särkivät kisan jälkeisenä yönä niin paljon, että särkylääkepurkilla piti käydä, mutta seuraavana päivänä helpotti jo. Rakkoja ei varsinaisesti tullut, mutta varpaat ovat kipeät ja polvessa on iso mustelma yhden kaatumisen seurauksena.
Siihen nähden, että ylipitkiä lenkkejä tuli tehtyä viimeksi heinäkuussa, olen oikein tyytyväinen. Seuraava koetinkivi onkin sitten Ruthless Raja, eli 160 km hiihtoa Koillismaalla helmikuussa. Kuka lähtee mukaan?