Uuden vuoden aluksi aloitettu uusi elämä vie helposti mennessään. Kalenteri täyttyy innostavista uusista harrastuksista ja viikoittainen liikuntamäärä kasvaa hetkessä aikaisemmasta moninkertaiseksi.
Jos taustalla on vahva kuntopohja aiemmista harrastuksista, voi keho alkujärkytyksen jälkeen hyvinkin tottua uuteen liikunnalliseen ja vauhdikkaaseen elämään. Varsinkin jos malttaa pitää pari lepopäivää viikossa ja huolehtia myös kehonhuollosta, liikkuvuudesta, liikkuminen on sopivan monipuolista ja ruokavalio sekä uni- ja muut lepoasiat kunnossa.
Mutta jos oikeastaan mikä tahansa noista edellä mainituista ei toteudu, alkavat ilmassa leijua väsymyksen, ylikunnon, rasitusvammojen tai muuten vaan koko touhuun kyllästymisen riskit.
Personal Trainerillehän innostunut asiakas on aluksi tosi helppo. Kaikki ohjelmassa mainitut treenit tulee toteutettua ja salaa puolet lisääkin. Kuukauden päästä alkaa huomata asiakkaassa pientä oireilua tai epämääräistä selittelyä, kun kaikki ei enää menekään niin kuin pitäisi. Ei ehdi, jaksa, sattuu sinnetänne, selkä on jumissa, on kaikenlaista.
Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi valmentajan muuttaa toimintatapaa kannustamisesta toppuutteluun. Se on tosi tylsää, kun periaatteessa haluaisi innostaa ja kannustaa. Mutta aivan liian monta innostusta on sitten loppunut kuitenkin jonkun lihaksen repeämään, penikkatautiin, tenniskyynärpäähän, plantaarifaskiittiin tai juoksijan polveen, lajista riippuen. Ja koska olen itsekin kokeillut äsken mainituista useampia, voin kertoa, että niistä toipumiseen sitä vasta sitä innostusta ja kannustusta sitten tarvitaankin. Vähemmälläkin voisi itsensä päästää.
Valmentaja tekee harjoitusohjelmia nousujohteisesti ja perustuen kuntotesteihin, joilla hän arvioi valmennettavan tason, jolta kuntoa lähdetään pikkuhiljaa nostamaan. Harjoittelussa ei ole oikotietä. Seuraava harjoitus tehdään vasta kun edellisestä on palauduttu ja rankempaa tehdään vasta sitten kun kevyempi ei tunnu enää missään. Enemmän on enemmän vasta siinä vaiheessa, kun erittäin paljon on jo tehty.
Jos siis on lukenut somesta, että perheenäiti aloitti juoksuharrastuksen nollasta ja parin kuukauden päästä juoksi jo maratonin ja tähtää kesällä kolmen päivän vuoriultralle, voi hengittää hetken rauhassa, ja seurailla projektin etenemistä ja todennäköistä kariutumista ihan rauhassa. Ei kannata yrittää itse samaa.
Sen sijaan kannattaa tehdä huolellisesti se, mitä valmentaja ohjeistaa ja luottaa siihen, että rauhassa ja pitkäjänteisesti rakennettu peruskunto kantaa hedelmää sitten parin vuoden päästä, kun siitä vuoriultrasta voi alkaa oikeasti haaveilemaan ja harjoitusmääriä nostaa hetkellisesti sinne liki tähtitieteelliselle tasolle. Jos ja kun paikat ja pää kestävät ja muun elämän pystyy sopeuttamaan haasteen vaatimalle tasolle. Mikä ei ole, somekiiltokuvista poiketen, todellakaan mikään ihan pikkujuttu.
Ota siis rauhallisesti ja vaali innostuksen ja uuden elämän tuomaa kutkutusta sydämessäsi. Matka on pitkä ja tulet tarvitsemaan sitä matkan varrella monta kertaa.