Olimme kaverin kanssa metsälenkillä Sipoonkorvessa viime kesänä. Ilta alkoi jo viiletä ja katselin kartasta seuraavaa polunristeystä, josta voisi kääntyä takaisinpäin. Polun risteyksessä olikin ruuhkaa. Tai tarkemmin sanottuna yksi maastopyöräilijä, joka ilahtuneena tervehti meitä. – Hei, ihanaa, että täällä on vielä ihmisiä. Multa loppui puhelimesta akku eikä kello löydä gps-signaalia ja pitäis päästä takaisin autolle. Mitenhän täältä pääsis Vaaralaan?
Levittelin kartan auki ja mietin samalla, mikähän voisi olla yksinkertaisin reitti neuvoa kartaton ja ilmeisen suuntavaistoton pyöräilijä usean kilometrin matkalle, jolla oli toistakymmentä polunristeystä. Näytin kartalta missä ollaan ja kädellä suunnan. Kehotin pitämään auringon suunnilleen etuoikealla niin ennen pitkää hän päätyisi asfalttitielle, josta sitten pitäisi se parkkipaikkakin toivottavasti löytyä.
Pyöräilijä kiitti ja me jatkoimme matkaamme. Loppumatkan pohdimme, mahtoikohan raukkaparka löytää pois metsästä ja miten häntä olisi voinut vielä paremmin auttaa. Ja ennen kaikkea: Kuka uskaltaa lähteä tuntemattomaan maastoon ilman kunnollista karttaa, luottaen gps-signaaliin ja akunkestoon? Itse kun en ikinä uskaltaisi.
Mutta minä olenkin kasvanut kartta kiinni kädessä. Olen oppinut suunnistamaan alle 10-vuotiaana, kasvanut lajin parissa ja kilpaillutkin siinä vuosikaudet. Kun menen uuteen paikkaan, haluan ensin selvittää ilmansuunnat ja seuraavaksi käsiini paikkakunnan kartan. Kartan avulla tiedän olevani jossain. Ja tiedän, miten sieltä pääsee pois.
Melkein aina liikkuessani piirrän mielessäni alueesta karttaa, ja usein maastossa myös vilkuilen taakseni, jotta näen, miltä maasto takaisin tullessa näyttää. Sellainen tulee selkäytimestä. Suunnistusvaisto ja -ajattelu aktivoituvat heti kun poistuu omalta pihamaalta.
Nykyään minulle vähän yhteislenkeillä naureskellaan, kun lähden vetämään lenkkiä kartan kanssa. Kyselevät jälkiä ja nousumetrejä. Näytän karttaan yliviivaustussilla merkittyä viivaa ja lupaan laittaa siitä valokuvan. Usein lenkillä ei karttaa kauheasti tarvitse vilkuilla, mutta silti se on oltava. Siltä varalta, että yhtäkkiä ei näytäkään tutulta. Tai meni joku risteys pitkäksi. Ei hätää, seuraavasta vasemmalle.
Meripelastusseura tai joku vastaava putiikki jo varoitteli, että ensi kesänä kannattaa pitää vesillä liikkuessa merikortti mukana gps-signaalihäirinnän varalta. Siellä reitiltä harhautuminen voi johtaa isompaan pulaan kuin pikku eksyminen Sipoonkorvessa. Suosittelisin kuitenkin itse kullekin maastossa liikkujalle suunnistustaitojen virkistämistä ja karttojen hankkimista.
Ensin mainittua saa tilata esimerkiksi minulta ja jälkimmäisiä paikkakunnan suunnistusseuroilta. Suunnistusliiton Karttarekisteristä Karttarekisteri voi zoomailla, miltä kaikilta alueilta karttoja on tehty.